Olen kotoisin pienestä, noin kahdenkymmenentuhannen asukkaan kaupungista Pirkanmaalta, suoraan Suomen syöpäisestä sydämestä. Paljon puhuvaa lienee se, että naapurikuntien keskuudessa kotikaupunkini tunnetaan lähinnä hajustaan (Tai tunnettiin. Puskaradiosta kuulemani mukaan irtisanomisaallot paperitehtaissa ja paikallisen tekstiilitehtaan konkurssi ovat aiheuttaneet hajukaasujen määrän merkittävän alenemisen.). Siinä vaiheessa kun opiskeluni saapui siihen vaiheeseen, jossa mikään ei enää riittänyt, vaan piti lähteä hakemaan ns. akateemista sivistystä yliopistomaailman puolelta, jouduin kuitenkin muuttamaan pois tuosta rakkaasta hajupesästä. Uudeksi kotikaupungikseni osui runollisesti Suomen perseenreiäksikin tituleerattu Turku, tuleva Euroopan kulttuuripääkaupunki.
Pienetkin erot vanhan ja uuden kotikaupungin välillä voivat muodostua suorastaan mieltä ja sielua silpoviksi epäkohdiksi, jos niiden uhriksi joutuu tarpeeksi usein. Asia, josta aion kirjoittaa, on niistä yksi; ei varmaankaan useiden mielestä merkittävin, mutta minun kannaltani aika vitun ärsyttävä kaikesta huolimatta.
Lähdetäänpä siitä, miten asiat toimivat vanhassa kotikaupungissani: Kotitalostani oli lähimpään markettiin arviolta muutaman sadan metrin matka. Matka ei kuitenkaan ole ydinasia. Ydinasia ovat mikroranskalaiset, joita oli tarjolla kyseisessä lähikaupassa. Eikä varmastikaan ainostaan tässä yhdessä lähikaupassa, vaan lähes jokaisessa kyseisen lajin kauppojen edustassa koko kaupungissa. Kolmen minuutin ruuanvalmistuksesta nauttivalle nuorukaiselle - kuten minulle - mikroranskalaisten helppo saatavuus mistä tahansa lähikaupasta on suuri ilon ja helpotuksen aihe. Kun uunia ei tarvitse turhan päiten lämmittää jokaisen ranskalaisannoksen takia, elämä on yllättävän paljon helpompaa.
Muutettuani Turkuun huomasin kuitenkin erään merkittävän eron paikallisten lähikauppojen ja aikaisemman kotikaupunkini kauppojen välillä: Paikallisista Turkulaisista lähikaupoista ei löydy mikroranskalaisia, ei etsimälläkään. Melkeinpä saman kadun varressa on kolme eri mikromarkettia, eikä niistä yksikään tarjoa valikoimissaan mikroranskalaisia. Mitä mielettömyyttä tämä on? Onko se uskomus, jossa olen koko ikäni elänyt, että suuremmissa kaupungeissa on saatavilla laajempi tuotevalikoima ja laaja-alaisemmat palvelut, ollut täysin väärä? Onko tässä pakotettu uskomaan, että maailman rakenteessa on jokin perustavanlaatuisesti hajalla, kun n. 20 000:n asukkaan pikkukapungin marketeissa on paremmat ja tarkemmin kysyntää vastaavat valikoimat kuin yli 170 000:n asukkaan Turussa? Nykyisellään olen pakotettu käymään toistuvasti useita kertoja pidemmän matkan päässä sijaitsevassa suuressa supermarketissa mikroranskalaisteni tähden, ja olen vakavasti harkinnut sitä vaihtoehtoa, että investoisin muutaman kympin uunivuokaan ja siirryn uuniranskalaisiin, joiden pitempi valmistusaika ei vastaa kaltaiseni laita sisään ja pistä aika -tyyppisen ruuanvalmistajan tottumuksia ja aikavaatimuksia. Olen ollut pakotettu huomaamaan, että mitä pitempi on ruuanvalmistusprosessi, sitä todennäköisempää on, että onnistun möhlimään ko. prosessin jossain sen tekovaiheessa ja saan tulokseksi jotain muuta kuin syömäkelpoisen aterian.
Minä haluan kolmen minuutin ranskalaiseni.
Vähintäänkin outoa, ellei peräti skandaalimaista. Teen asian tiimoilta omia tutkimuksiani ja mikäli onnistun mainitsemaasi tuotetta löytämään, otan viipymättä yhteyttä. Uudelle paikkakunnalle muutaneella opiskelijalla on muutenkin aivan tarpeeksi pohdittavaa ja huolenaiheita; hänen ei totta vie tarvitsisi joutua enää niiden päälle mikroranskalaisista tuskailemaan.
VastaaPoista